Empiirikunnan Tiedontuotantolaitoksen kriittisiä toimintoja ylläpitävä ydin, suoritinsydän on rikkoutunut. Tilanne on vaarallisesti ylikuumenemassa, koska vikaa ei saada korjatuksi, eikä tuotantolinja käynnisty. Viimein huomataan, että tuotantolinjan korjaamiseen komennettu Ionni Valoory on kadonnut särkyneen sydämen kanssa...

Varastiko Valoory sydämen? Tässä tieteissatiirisarjakuvassa sitä selvittää teollisuusetsivä A. R. Vauksela, tuo tuhansien tutkintalinjojen tuntija. Kadonneen särkyneen sydämen tapaus tempaa Vaukselan leppoisalta rantalomalta suolle rajaseudulle, keskelle erämaan kummituksia. Suoritinsydämen jälkiä seuraava joukkio, Vauksela etunenässään päätyy lopulta Amerikkaan asti saaden kanssamatkustajien, viranomaisten ja kaikkien muidenkin päät pyörälle. Tosin päät ovat pyörällä entuudestaan, sillä ilmassa on Tekotomua! Tekotomu on ilmakehään levitettyä viheliäistä tyranniteknologiaa, sorron sirotetta, jolla turmeltunut eliitti hallisee hömpällä hypnotisoitua kansaa. Kilpajuoksu Tekotomua vastaan on armoton, sillä tämä alistamisen alkuaine tunkeutuu joka paikkaan, eikä kukaan ole turvassa!

Kari Korolainen (s. 1973), FT, dosentti, on joensuulainen kulttuurin- ja perinteentutkija sekä sarjakuvantekijä. Korolaisen mielestä sarjakuvat ja niiden tekeminen luovat kiinnostavia mahdollisuuksia, ei vain kuvan ja tekstin tai taiteen ja tutkimuksen, mutta myös huumorin ja vakavan yllättäville yhteen tulemisille. Lisäksi Korolaista kiinnostaa se, mikä on sanojen ulottumattomissa tai selittämätöntä ja miten se ilmenee suhteessa uskomuksiin ja tietämiseen. Hänen sarjakuviensa ja piirrostensa taustalla on usein halu syventyä erilaisiin tutkimuslähtöisiin teemoihin myös taiteen kautta esimerkiksi satiirisen tyylin mahdollisuuksia tai mielikuvituksellisuuden erilaisia ulottuvuuksia pohtien. Nykyään Korolainen työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa Itä-Suomen yliopistossa, jossa hän on erikoistunut tutkimuksen ja taiteen vuorovaikutuksen kehittämiseen eri hankkeissa. Korolaisen aiemmissa tutkimuksissa taiteet, kuvallisuus ja piirrokset ovat olleet tärkeässä roolissa myös pelkästään tutkimuksen kohteena. Hän on tutkinut esimerkiksi taiteistumista, koristelua ja perinnetieteellisiä piirroksia. Nyttemmin Korolainen on tutkinut erityisesti rajojen moniulotteisuutta niin materiaalisen kulttuurin kuin muiden kulttuuristen traditioiden kannalta. Tekotomu on kolmas Korolaisen tutkimukseen kytkeytyvä sarjakuva-albumi. Kirjokansi on kustantanut myös Korolaisen kaksi aiempaa sarjakuva-albumia: Marjatta & Ilman Kinna ilmestyi vuonna 2020 ja Savulumi. Satiirinen sarjakuvitelma Olavinlinnasta vuonna 2024.

William Shakespeare on englannin kielen ja raaman kivijalaka. Aevan samalla tappoo kun savon kielj on suomen kielen kivijalaka. Shakespearen aenutkertanen ilimasu ja savon kaanis kielj yhistyyvät tässä uppeessa Minna Ronkaesen savonnoksessa. Loppiaesuatto onnii lukijoosa antelijjaasti hetkaattava teos.

Ja sama suomeksi.

William Shakespeare on englannin kielen ja draaman kivijalka. Aivan samalla tavalla kuin savon kieli on suomen kielen kivijalka. Shakespearen ainutkertainen ilmaisu ja savon kaunis kieli yhdistyvät tässä upeassa Minna Ronkaisen savonnoksessa. Loppiaesuatto onkin lukijaansa anteliaasti hetkauttava teos.

William Shakespeare ei juuri esittelyjä kaipaa. Eittämättä universumin tunnetuin näytelmäkirjailija.

Minna Ronkainen (s. 1974) on yläsavolaissyntyinen joensuulainen kirjailija. Aiempiin julkaisuihin kuuluu romaaneja, novellikokoelma sekä käännöksiä.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Inehmoja (2024), Kyläkaupan Katja (2022), Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn "Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen" (2021), kääntänyt maailman ensimmäisen kirjan "Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar. Runoja jumalatar Inannalle" (2021) sekä kääntänyt myös "Viiniä, hunajaa, omenapuu - Sumerien myyttistä ja eroottista runoutta" (2022).

Lehteilen näitä omista kirjoistani toisen ihmisen valitsemia pätkiä, lauseita, leikkeitä, sanoja ja tunnen itseni arkeologiksi kuolleen kaupungin raunioilla. Hänen edessään on sirpaleita ja palasia. Ja myöskin jokunen aivan ehjä esine, josta kylläkään ei aina käy selväksi, mikä se on. Mikä se kerran oli. [.] Muistan kaikkia noita kirjoja, jokaista niistä, kuin yhtä elämää ja yhtä kuolemaa. Kirjoissa on mahdollista kuolla! Saa sanoa viimeisen sanan, paiskata kirjan takakannen kiinni kuin arkun kannen, jota me emme valitettavasti voi koskaan vetää kiinni perässämme. [.] Oi, kuinka se on makeaa! Sanoa viimeinen sana ja sitten vaieta.

Kirjassaan Viimeinen sana Tõnu Õnnepalu palaa menneeseen ja elämänsä varrella kirjoittamiinsa kirjoihin. Muistojen ohella ollaan myös tässä ajassa. Viimeinen sana on tuttuun tapaan päiväkirjanomainen matkallaolon kirja, kirjoitettu tällä kertaa keisarillisessa Haapsalussa. Mutta onko viimeinen sana sittenkään tullut sanotuksi? Tõnu Õnnepalu on virolaisen kirjallisuuden merkittävimpiä ajattelijoita, elämänsä ja ihmisyyden eksistentiaalinen pohtija ja tarkkailija. Ennen kaikkea sanoittaja, jonka ajatuksiin lukijan on monessa mahdollista samastua - tai väittää vastaan. Tätä todistaa myös kirjan loppuosan laaja mietekokoelma Tõnu Õnnepalun tärkeimmistä kirjoista, joista suuri osa on luettavissa myös suomen kielellä.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Toim. Elina Arminen, Saara Koikkalainen, Jari Ruotsalainen ja Lisbe Svahn.

Mitä on arjen kaunis? Millaista on tiheä lukeminen? Mikä on fantasiassa totta? Onko tyhjällä merkityksiä? Entä kuinka eläimet Suomen historian kirjoittaisivat?

Kirjavia sanoja on aiheiltaan herkullisen laaja esseekokoelma, joka antaa vastauksia näihin ja moniin muihin yllättäviin kysymyksiin. Kokoelman aiemmin julkaisemattomat esseet perustuvat Joensuun kirjallisuustapahtumassa vuosina 2000-2024 pidettyihin esitelmiin. Esseiden kirjoittajat ovat tunnettuja ja palkittuja suomalaisia kirjailijoita, tutkijoita ja kulttuurialan vaikuttajia. Kirjoituksissaan he tarttuvat tieteen ja taiteen erityisiin tapoihin kuvata todellisuutta ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Kokoelman tavoitteena on luovien alojen vuoropuhelu ja yllättävien yhteyksien löytäminen. Samalla se juhlistaa Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotista historiaa. Runsaasti kuvitettu teos on suunnattu kaikille kirjallisuudesta ja kulttuurista kiinnostuneille.

Esseiden kirjoittajia ovat mm. Leena Krohn, Anni Kytömäki, Maarit Verronen, Hanneriina Moisseinen, Tommi Liimatta, Olli Jalonen, Tuula-Liina Varis, Leena Lehtolainen, Helmi Järviluoma, Pauliina Kainulainen, Seppo Knuuttila, Yrjö Sepänmaa, Touko Siltala ja Johanna Sinisalo.

Kaksi aikaa ja kaksi sotaa yhdistävät Suomessa ja Ukrainassa eläviä ihmisiä heidän tietämättään. Kunnes elämän itsensä voimat - kohtalo, johdatus tai sattuma - laittavat romaanin päähenkilöt kohtaamaan itsensä ja toisensa sekä sukujensa läpi ja ylitse käyvän historian. Menneisyyden, jota me tietämättämme kannamme mukanamme.

YLI SUKUPOLVIEN on koskettavan kaunis romaani ihmisyydestä. Meistä kaikista.

Miila Pitkäranta luo esikoisromaanissaan taidokkaan kudelman ihmisistä historian vuolaan virran vieminä. Hänen henkilönsä ovat eläviä ja todellisia, antaen romaanin lukijalle ja kokijalle mahdollisuuden myötäelää.

Miila Pitkäranta on joensuulaislähtöinen historian, yhteiskuntaopin, psykologian ja filosofian opettaja.

Hän valmistui Itä-Suomen yliopistosta 2010 historia pääaineenaan ja etsiytyi reilu vuosikymmen sitten töiden perässä itäiselle Pirkanmaalle, Kuhmoisiin. Päijänteen rannalla sijaitsevassa maaseutukunnassa Pitkäranta pyörittää opetustyön ohessa suurperhettä ja omaa hevostallia.

Yli sukupolvien on hänen esikoisteoksensa.

Esa Timonen (1925-2015) on todennäköisesti eniten 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Pohjois-Karjalan maakunnan ja läänin kehitykseen vaikuttanut henkilö.

Nurmeksen maalaiskunnan maaseudulta valtakunnanpolitiikan ytimeen ja presidentti Kekkosen luotettujen piiriin ponnistanut Timonen omisti elämänsä kotimaakuntansa kehittämiselle niin maatalousneuvojana, ministerinä kuin läänin pitkäaikaisena maaherranakin.

Loistava verkottuja ja taitava poliitikko hyödynsi kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja puolustaessaan syrjäalueiden etuja rakennemuutoksen Suomessa.

Kova työmies kohtasi karvaita pettymyksiä, mutta myös onnistumisen elämyksiä pitäessään omalla panoksellaan Pohjois-Karjalan kehityksen kyydissä vuosikymmeninä, jotka muuttivat peruuttamattomasti Suomea ja sen itäisimpiä osia.

Mikko Koskela (s. 1991) on joensuulaistaustainen historiantutkija, joka tutki väitöskirjassaan Italian Firenzessä renessanssin kaupunkisuunnittelua, minkä lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa Helsingin suurlähetystöjen historiasta. Vaikka asuu nykyään Helsingissä, hän palaa mielellään lapsuudenmaisemiinsa sekä tutkimuksen muodossa että lomavierailulle. Tutkijana ja kirjoittajana häntä kiinnostavat ennen kaikkea aatteet ja vaikuttimet ajattelun, taiteen ja politiikan takana.

Alussa on loppu, se miten ja mihin tarina päättyy. Kolmen miehen kertomus, jossa piri pieni pyörii ja siinä syrjäläiset hyörii.

Keskellä on alku, joka kertoo, millaisista pojista on nämä kolme miestä tehty. Kun elämä silittää kivikovalla nyrkillä. Kun unelmat pilkataan häpeäksi. Kun pienet pakotetaan liian varhain liian isoksi. Kun aikuiset ovat hukkuneet humaliinsa ja jumaliinsa.

Lopussa on se, mikä on aina lopun ja alun välissä.

Kosketusta vailla vapisevat miehet on nimensä mukainen kirja. Se kertoo meistä kaikista melkein kaiken, riittävästi ainakin. Romaani on todiste siitä, että miehiä ei pitäisi tekemällä tehdä eikä mieheksi pitäisi kasvattaa. Miehiksi pitäisi saada kasvaa omalla tavallaan ja ajallaan.

Toni Hynynen kirjoittaa elämästä kuin itsestään. Kieli on karhea, sanat sivaltavat ja silti kerronta sivelee. Ei säälien vaan ymmärtäen. Kosketusta vailla vapisevat miehet on suorasanaisinta kotimaista proosaa sitten Arto Salmisen.

Tämän romaanin lukematta jättäminen on häpeäksi.

Toni Hynynen, on yläsavolaisella kirkonkylällä 1976 syntynyt tilastovirhe. Oppivelvollisuuden päälle hän on kouluttautunut niin, että on työskennellyt Turku-Kajaani välillä sekä hitsaajana, että perinteisenä käsityömetsurina. Näinä vuosina myös kadut ovat opettaneet sen, mitä hamppi siellä selvitäkseen tarvitsee ja heille, kaikista hyljeksityimmille. Hynynen omistaa kirjoittajana äänensä itse.

Muistin tavarat ovat osa meitä ja henkilökohtaista historiaamme. Kun puhumme elon varrella muistiin piirtyneistä tavaroistamme, puhumme itsestämme.

Näissä sanallistetuissa tavaroissa on läsnä ihmiselo, nostalgia, ymmärrys olevaisesta, katoavaisuudestakin. Mutta mitä on muistettujen tavaroiden takana, sisällä ja edessä?

Muistin tavarat on riemastuttavan eloisa ja ihmismieltä hellivä tarinakokoelma, josta jokainen lukija löytää itseään. Ehkä myös muistamiaan ja jo unhoon jääneitä tavaroitaankin.

Kirjoittajan sanataiteilimista pienistä ja ytimekkäistä tavaramuistoista kasvaa yleisinhimillisiä oivalluksia ja tuntemuksia. Muistin tavarat pitääkin sisällään suurenmoista elonviisautta.

Pitkänmatkan akateemikko Hannu Itkonen avaa kirjallisessa tuotannossaan uuden ladun sanataiteen umpiseen hankeen.

Hannu "Hane" Itkonen (s. 1956) on yliopistosta vapautunut ex-liikuntasosiologian professori Jyväskylän yliopistossa ja liikuntasosiologian sekä liikunnan kulttuurihistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Akateemisen ja urheilullisen aktiviteetin lisäksi Hane osallistuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, taiteeseen ja kulttuuriin. Kaiken hyväkkääksi Hannu Itkonen on vakaumuksellinen kotiseututyön puurtaja ja syystä tästäkin kirjoittanut kymmeniä erilaisiin kotiseutuihin liittyviä teoksia.

MUISTIN TAVARAT on Hannu Itkosen ensimmäinen proosallinen teos.

Kuu synnyttää naisen runouden.
Täynnä elämää se tippuu verenpunaisina pisaroina
miehen ylle. Tämä on ihmisen kosketus
äärettömyyttä vasten. Sen istukka ja kohtu sekä
raukeina lepäävät suolaiset karpalot nivusten
uomassa. Poven unessa, miehen yössä.

Sari Mikkola on Rovaniemellä asuva, sosiaalialan koulutuksen saanut ihmisyyden etsijä ja elämän ihmettelijä. Sari on harrastanut taolaista meditaatiota muutaman kymmenen vuotta, hoitanut mehiläisiä sekä kaivellut myyttejä ja mytologioita muutaman elämän tarpeiksi.

Lovi on Sarin esikoisteos.

Joukko nuoria aikuisia kokoontuu luokkakokoukseen kotikuntansa ainoaan ravintolaan. Sinä iltana saa alkunsa tapahtumien ketju, joka seuraavien viikkojen aikana muuttaa monen ihmisen elämän - lopullisesti.

Lämminhenkinen ihmissuhderomaani kertoo elämästä nykyisessä Suomessa, ristiriitaisten odotusten viidakossa. Vaikka yhteiskunnassa kahtiajako lisääntyy, tavalliset ihmiset etsivät edelleen rakkautta ja tarkoitusta elämäänsä. Ihan kuten aina ennenkin.

Pekka Kanninen (1960) on joensuulaistaustainen entinen opinto-ohjaaja. Hän muutti Helsinkiin syksyllä 2024, ja pian tämän jälkeen Kanninen menetti viimeisen maitohampaansa Kontulassa, onneksi kuitenkin hammaslääkärin tuolissa. Tulppa on hänen esikoisteoksensa.

Kohtalaisen pitkästä olemuksestaan huolimatta Kanninen väittää olevansa pienen ihmisen puolella, olivatpa nämä lapsia tai aikuisia.

Yleisen maailman tapahtumien ihmettelyn ohessa Kanninen viihtyy mm. kotona, mökillä, teattereissa, konserteissa, elokuvissa, kirjastoissa, museoissa, mielenosoituksissa, kaupunkien kaduilla, hautausmailla, linturetkillä, pesäpallo-otteluissa, Öölannissa ja tietysti baareissa.

Maailmanlopulla me ihmiset tarkoitamme ihmiskunnan loppua. Mutta kun ihmiskunta loppuu, jää jäljelle ihmisiä, joiden on sopeutuminen uuteen. Siihen mitä lopun jälkeen jää jäljelle. Ja niin kaiken loppu on lopultakin vain kaiken alku.

Antti Saarimaa (s. 1982) työskentelee virkamiehenä ja asuu perheineen Vantaalla. Sopeutuminen on hänen toinen romaaninsa. Esikoisromaani Nihilistit ilmestyi vuonna 2022.

Mies pakenee itseään, tekojaan ja tekemättä jättämisiään pohjoiseen. Rinkka on selässä ja sinne on pakattu vaellusvarusteiden lisäksi muistoja, jotka nousevat miehen mieleen.

Mies kohtaa muita vaeltajia ja selittää heille kulkemistaan ja elämäänsä epärehellisyyksillä. Mutta valheita ja varkauksia ei pääse karkuun tunturissakaan. Eikä varsinkaan siellä.

Tuntsan, Urho Kekkosen kansallispuiston, Kevon ja Kaldoaivin lisäksi Valeltaja kulkee Tallinnassa, Helsingissä, muistojen maisemissa.

PERTTI SILLANPÄÄ on kirjoittanut monisävyisen vaellusromaanin, jossa mielenmaisema sekä miehenmaisema yhdessä erämaan kanssa rakentavat vahvan ja moraalisen kertomuksen. Valeltaja onkin romaani ihmisen vastuusta kaikkea kohtaan. Myös itseään kohtaan.

Pertti Sillanpää (s. 1961) on seinäjokinen äidinkielen opettaja, joka on aiemmin työskennellyt toimittajana ja journalismin yliopettajana Oulussa. Valeltaja on hänen toinen romaaninsa. Esikoinen Kyypakki ilmestyi 2023. Väitöskirjassaan Aatos, eetos ja paatos (2006) hän tutki kuusamolaisen kirjailijan Reino Rinteen roolia ympäristökeskustelussa. Sillanpää on intohimoinen luonnossa liikkuja ja vaeltaja, jolla Lappi on toinen koti.

Vaatimattomista lähtökohdista ponnistanut ministeri Matti Puhakka (1945-2021) toimi kansanedustajana 17 vuotta ja ministerinä yhtäjaksoisesti kahdeksan vuotta. Lisäksi hänet valittiin vaikutusvaltaiseksi sos.dem. puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja puolueensa ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi, tehtävään jonka hän itse arvosti kaikkein korkeimmalle. Matti Puhakka valittiin Pohjois-Karjalan ensimmäiseksi maakuntajohtajaksi ja hän oli yksi maakunnan vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Silti hän oli aina Puhakan Matti - työmies.

Kiinalainen rahtialus katkaisee merikaapelin Suomenlahdella. Tapahtuma herättää viranomaistahojen mielenkiinnon, eikä vieraan valtion tahallista aggressiota voida poissulkea listalta. Juttuun tempautuu Suojelupoliisin terrorismintorjuntaosaston päällikkö Elina Kaarnivirta, jonka tutkimukset johtavat aina Joensuuhun asti.

Samaan aikaan joensuulaisen hevibändin kitaristi Shemeikka päättää, että Evil Trinityn on aika äänittää esikoislevy. Kuinka käy Suomelle ja hevareiden levyn purkittamiselle, kun Lieksan synkkien metsien mystiikkaan lisätään äkäinen eksä, venäläinen mafia, PTSD-oireinen kolmikko ja ikivanha kultti?

Savo-Karelia noirin sanansaattaja Iiro Meriläinen antaa hevimopon keulia ja ajautua täysillä hatelikkoon rikkomalla perinteisiä genrerajoja. Tämä teknotrilleri pitää sisällään kaikkea kauhusta huumoriin.

YÖN DEMONI on Peto-duologian kolmas osa.

Lukija pääsee jälleen seuraamaan Shemeikan, Musan ja Jyviksen seikkailuja. Mukana toiminnassa on myös Ilkka Rajakorpi tiimeineen.

Peto-sarjassa aiemmin ilmestyneet:
Paha kolminaisuus
Pedon merkit

Hevarit ovat täällä jälleen!

Iiro Meriläinen (s. 1980, Lieksa) on joensuulainen luokanopettaja, kirjailija ja vanha hevari. Paha kolminaisuus on toinen romaaninsa. Koulutukseltaan Meriläisen poika on valmistunut Joensuun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan englanninkielinen kirjallisuus ja kulttuuri.

Lieksassa vietetyt nuoruusvuodet ovat eittämättä jättäneet jälkensä Meriläisen omintakeiseen huumorintajuun. Pohjoiskarjalainen kotiseuturakkaus näkyy myös voimakkaasti hänen kirjallisissa tuotoksissaan. Raskaan hevimusiikin ja satunnaisen kuntosaleilun ohella Meriläisen aika kuluu perheen ja ruoan parissa puuhastellen.

Nuorehko miesoletettu herää maanantaiaamuna kotoaan Töölössä ja havaitsee yllätyksellisesti jalkovälinsä elimellisesti tarkasteltuna tyhjäksi. Mitä on tapahtunut? Miksi? Kenen toimesta? Missä kadonnut on? Palaako se takaisin?

Tästä alkaa Helsinkiin sijoittuva kirjallinen seikkailu, joka tuskin jättää vakavahenkistä lukijaansa rauhaan.

Turkulaistaustainen "Nikolai Gogo" (s. 1991) on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja hän on erikoistunut venäläisen kirjallisuuden käännöksissä ilmenevään ns. erratologiaan. "Nikolai Gogo" työskentelee helsinkiläisessä yrityksessä, joka tarjoaa asiakkailleen tavoitteellista tiedottamista. Arkityössään hän luo sanallisia mielikuvakokonaisuuksia erilaisten palveluiden, tuotteiden, ideologioiden sekä henkilöiden todellisista tahi epätodellisista ominaisuuksista.

Kirjailija "Nikolai Gogo" kertoo kirjansa syntyhistoriasta seuraavasti: "Olin kesälomalla käymässä eräässä itäsuomalaisessa yliopistokaupungissa. Vierailin keskustassa sijaitsevassa kirjakaupassa ostamassa merikarttaa. Odotaessani vuoroani kassalla kuulin, kuinka edelläni ollut asiakas kysyi myyjältä, mahtoiko kirjakaupassa kenties myynnissä Nikolai Gogolin teoksia. Myyjä tarkisti tietokoneeltaan valikoimaa ja totesi asiakkaalle seuraavasti: - No nyt näyttää kyllä siltä, ettei Nikolai Gogol ikävä kyllä ole viime vuosina julkaissut kirjoja.

Tästä kaikenkattavaisen tyhjentävästä vastauksesta inspiroituneena päätin tuoda jonkinlaista lohtua gogolittomille kirjamarkkinoille.

Kirja julkaistaan tarkoituksella 5.1.2025, jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta ukrainalaisen poliitikon Jevhenija Boschin (1879-1925) kuolemasta.

Kummallista, että rakkaus voi päättyä niin nopeasti. Miltei puoli vuotta olet vakuuttunut, ettei se päätykään, ei voikaan päättyä. mutta nyt seisot tyhjän astian ääressä. Kuinka itsevarmoja olemmekaan uskoessamme ensimmäisten rakkauksiemme ainutlaatuisuuteen! Luomme illuusioita vasten omaa tahtoamme. Sillä missä ihminen, siellä myös illuusiot... Mutta voiko se kenties olla tarpeellinen kokemus. tämänkaltainen tappio? Tärkeää on vain tunnustaa se itselleen oikeaan aikaan. Oikeaan aikaan! Oliko sinulla sellaista rohkeutta, Aarne? -Mati Unt

Hyvästi, keltainen kissa on Mati Untin (1944-2005) debyyttiromaani, jonka hän kirjoitti 18-vuotiaana lukiolaisena vuonna 1962 ja joka nosti hänet välittömästi ja pysyvästi modernin virolaisen kirjallisuuden tähtitaivaalle. Mati Unt oli varhaiskypsä, neron auran saanut monilahjakkuus, joka ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, olipa kyse kirjallisuudesta, teatterista tai muista kulttuurielämän ilmiöistä. Suomessakin hänet on tunnettu vuosikymmeniä niin teatteriohjauksistaan kuin romaaneistaankin, joista maailmanmaineeseen ylsi "Mustamäen romaani" Sügisball (suom. Syystanssi, 1979).

Mati Unt (1.1.1944-22.8.2005) oli virolainen kirjailija, esseisti ja teatteriohjaaja.

Savolainen neekeri (sanomalehtimies), näyttelijä, kansanedustaja, kirjailija ja yhteiskunnan moni-ottelija Heikki Välisalmi (1886-1947) leipoo kesäisessä matkaromaanissaan rapsakan ironista sananrieskaa. Niinpä erityisesti toijalalaisilla, turkulaisilla, porilaisilla, tamperelaisilla sekä jyväskyläläisillä on syytä loukkaantua kirjailijan vilpittömistä, mutta tarkkanäköisistä huomioista.

Matkaa tehdään junitse eli rautateitse, kunnes saavutaan maanpäälliseen paratiisiin. Kuopijoon. Sieltä savolainen neekeri siirtyy Karttulaan tarkkailemaan lapsuutensa maisemaa ja maisemassa eläviä lajitovereitaan. Siinä sivussa savolainen neekeri pohtii mm. suomalaista koululaitosta, huippu-urheilua, metsästystä ja kalavaleita. Ihmisyyden ajattomia ilmenemismuotoja noin yleensäkin...

Koska kyseessä on 100 vuotta sitten tehty pakinakokoelma, toivomme eritoten äärimmäisen suvaitsevaisilta lukijoilta ihan pikkuriikkisen ennakkoluulottomuutta. Eiväthän savolaisetkaan - ja varsinkaan he - kirjan nimestä loukkaannu. Päinvastoin.

Heikki Välisalmi (1886 Kuopio - 1947 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sosiaalidemokraattien kansanedustaja. Välisalmi ääsi ylioppilaaksi 1907 Kuopion lyseosta ja työskenteli Otava-lehden toimittajana Kuopiossa 1905-1906, Savon Työmiehen aputoimittajana Kuopiossa 1907, Sosialistin toimitussihteerinä ja päätoimittajana Turussa 1909-1912 sekä Hämeen Voiman päätoimittajana Hämeenlinnassa 1912-1914. Vuosina 1914-1917 Välisalmi oli poliittisista syistä karkotettuna Venäjälle. Palattuaan Suomeen hän oli Hämeenlinnan poliisimestarina 1917-1918 ja lähti sitten erään yksityisen liikkeen asioissa Venäjälle palaten sieltä 1921.

1920-luvulla Välisalmi oli Sosialistin päätoimittajana Turussa 1923-1924, Uuden Auran teatteriarvostelijana Turussa 1925, Kotoa ja kaukaa -lehden päätoimittajana 1925-1926 ja Suomen Sosialidemokraatin toimittajana 1925-1928. Viimeksi hän oli Kustannus Oy Kansanvallan kirjallisena johtajana Helsingissä 1928-1935.

Näyttelijänä Välisalmi oli mukana Ida Aalbergin Unkarin-kiertueella 1907-1908. Kiertueen jälkeen hän oli Kotkan työväen teatterin johtajana 1908-1909, Turun näyttämön näyttelijänä 1910, Turun työväen näyttämön johtajana 1910-1911, Hämeenlinnan työväen näyttämön johtajana 1912-1913 ja vielä Pietarin suomalaisen teatterin johtajana 1920-1921 sekä Hämeenlinnan työväen näyttämön näyttelijänä 1922-1923. Hän näytteli 1920- ja 1930-luvuilla useissa elokuvissa. Välisalmi ohjasi sosialidemokraattisen puolueen vaalielokuvan Valveutuminen vuonna 1938.

Välisalmi oli SDP:n kansanedustajana 1917-1918 edustaen Hämeen läänin eteläistä vaalipiiriä. Hän oli Valtion draamallisen taiteen asiantuntijalautakunnan sihteerinä ja oli Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan varapuheenjohtaja ja Suomen näytelmäkirjailijain liiton hallituksen jäsen.

Lehtineekeri on vanha nimitys sanomalehdissä työskenteleville toimittajille. Nimitys oli yleisesti käytössä 1930- ja 1940-luvuilla, joskin vanhimmat maininnat ovat jo 1920-luvulla.

Yleisimmän teorian mukaan nimitys viittaa siihen, että tuoreita painovedoksia käsitelleiden toimittajien kädet ja joskus jopa kasvotkin, olivat hyvin usein mustan painomusteen tahrimat. Tahrat pysyivät pitkään ja näkyivät myös journalistista työtä tehdessä. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan toimittajat itse olivat tyytymättömiä huonohkoon palkkaansa ja vertasivat tätä ahdinkoaan amerikkalaisten neekeriorjien asemaan.

Toimittajien yhteisiä vapaa-ajan kerhoja saatettiin myös kutsua neekerikerhoiksi. Osassa näiden nimistä neekeri-sana säilyi jopa 2000-luvulle asti. Nykyisin sanomalehtitoimittajia ei enää sanota neekereiksi. Nykyisin neekeri-sanan käyttöä pidetään ihmisoikeuksia loukkaavana.

Vaikka Lehtineekeri on nyttemmin todettu poliittisesti epäkorrektiksi, oli se edistyksellinen siinä mielessä, että sana oli sukupuolineutraali, toisin kuin sen myöhemmin korvannut sana "Lehtimies".

Savolainen on puhelias, leppoisa, lupsakka ja humoristinen jopa vääräleukaisuuteen asti. Savolainen kiertely ja kaartelu asian ympärillä on usein tarkoitettu huumoriksi tai kohteliaisuudeksi, tylyyden välttämiseksi. Savolainen keskustelutaito on kenties taustalla siihen, että "piälysmiehen" eli johtajan rooli sopii savolaiselle hyvin.

Venäläisen avaruuslentoteoreetikko Konstantin Tsiolkovskin (1857-1935) huikea scifi-klassikko "KUUSSA - fantastinen kertomus" julkaistiin jo vuonna 1883. Suomeksi kirja julkaistiin vuonna 1958 Petroskoissa. Visionäärisen tieteisromaanin uusintapainos perustuu Tyyne Pertun suomennokseen, johon on tehty muutamia tarkennuksia.

Konstantin Eduardovits Tsiolkovski (1857-1935) oli venäläinen lukion opettaja ja avaruuslentoteoreetikko, joka kirjoitti ensimmäiset tieteelliset avaruuslentoja koskevat julkaisut 1800-luvun lopussa ja julkaisi teoriansa kirjoina 1920-luvun alkupuolella

Tsiolkovski on - etenkin Neuvostoliiton ja Venäjän - astronautiikan isä. Hän kehitti rakettien tehokkuutta kuvaavan lain, Tsiolkovskin lain, ajatuksen aurinkopurjehduksesta, hahmotteli avaruusaseman ja pohti tähtienvälisiä avaruusmatkoja.

Tsiolkovski oli erityisen aktiivinen myöhempinä vuosinaan: Tsiolkovski julkaisi kymmenenä viimeisenä elinvuotenaan yhteensä 58 kirjaa ja yli 500 tieteellistä julkaisua.

Suomeksi Tsiolkovskilta on julkaistu ainoastaan kaksi tieteiskertomusta: Paino katosi: fantastinen kuvaus (Leningrad 1935) ja Kuussa: fantastinen kertomus (Sortavala 1958).

«En pistä ketään häkkiin, kaikkein vähiten itseäni. Ellei kyse ole jostain yhdessä sovitusta tyrmäleikistä, ne ovat asia erikseen, ja niistä eivät käsityölehteä lukevat kunnon tytöt tiedä mitään. Ne luulevat, että BD on joku uusi rintsikoiden välikoko, ja jos niille selittää sen olevan bondage & discipline, ne ymmärtävät pikkuviiveellä, väistävät katseeni ja alkavat puhua remontti-ohjelmista tai ekologisesta puuvillasta.»

Neljä tarinaa ihmisistä. Jokainen matkalla jonnekin, tai jostakin pois, mutta aina oikeaan suuntaan. Vapauteen orjuuttajasta, Saimaan saareen, Irlannin länsirannikolle, Erikin luo Norjaan, pois kulisseista - ja anteeksiantoon, tasapainoon, omanlaiseen seksuaalisuuteen. tai Ilomantsin Hattuvaaraan.

Minna Ronkainen (s. 1974) on yläsavolaissyntyinen joensuulainen kirjailija. Aiempiin julkaisuihin kuuluu romaaneja, novellikokoelma sekä käännöksiä.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Kyläkaupan Katja (2022), Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn "Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen" (2021), kääntänyt maailman ensimmäisen kirjan "Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar. Runoja jumalatar Inannalle" (2021) sekä kääntänyt myös "Viiniä, hunajaa, omenapuu - Sumerien myyttistä ja eroottista runoutta" (2022).

Olemme vuosisatoja riistäneet luontoa välittämättä seurauksista. Pitäessämme itseämme luonnonvarojen hallitsijoina olemme unohtaneet elintärkeän yhteytemme kaikkeen elolliseen - maahan, veteen, ilmaan. "Kehitys" on tuonut meidät katastrofin partaalle. Nyt on viimeinen hetki ja mahdollisuus nöyrtyä itseämme suuremman edessä ja löytää uudelleen kunnioitus elonkehää kohtaan.

Mitä opittavaa meillä onkaan alkuperäiskansoilta, jotka eivät ole vieraantuneet luonnosta, ainakaan samassa määrin kuin me länsimaalaiset?

Kirjoittaja Sinikka Tarvainen lähti etsimään vastausta Kolumbian alkuperäiskansoilta opiskelemalla heidän luontosuhdettaan intiaanien omassa yliopistossa.

Sinikka Tarvainen on työskennellyt toimittajana yli kolme vuosikymmentä. Hän on toiminut Oulussa, freelance-kirjeenvaihtajana Brysselissä ja Nairobissa ja dpa-uutistoimiston kirjeenvaihtajana Madridissa, Johannesburgissa ja Bogotássa. Tarvainen on aikaisemmin julkaissut neljä kirjaa afrikkalaisista ja latinalaisamerikkalaisista hengellisistä perinteistä, kaksi suomeksi ja kaksi espanjan kielellä. Hän asuu Kolumbiassa.

En minä takkiani kääntänyt, ihoni minä käänsin.

Sensaatiomaisen suorasanallinen aforismikokoelma vallasta, johtamisesta, taloudesta, päätöksenteosta, naisista, miehistä sekä ihmisen maailmasta.

Erinomaisen avoimet mietteet ovat syväksi opiksi yritysjohtajille, poliittista uraa suunnitteleville ja jokaiselle vallankahvaan himoavasti hamuavalle. Kansalaisille nämä aforismit antavat oivalluksia näennäisdemokratiasta ja todellisesta vallasta.

Sanna Marina (s. 1986) on intersexionaalinen deministi, huulipunaa ja verkkosukkahousuja käyttävä self-made woman. Hän on aiemmin tullut tunnetuksi mm. yhteiskunnallisena vaikuttajana ja mediapersoonana. Nykyisin hän työskentelee neovapaana (oppi)äitinä sekä yleismaailmallisena influensserina.

Reino Rauanheimon (1901-1953) historiallinen romaani Luostarin kasvatti julkaistiin vuonna 1927. Aikansa henkeä huokuva teos kertoo Joensuun Kuhasalossa olleesta luostarista ja sen asukkaista. Päähenkilönä on karjalaisen heimopäällikön poika Jorma, joka päätyy luostariin ja saa nimekseen Jegor.

Aikalaisarvioita romaanista:

"Siinä on suurten järvien surunvoittoista selkäsiintoa, suurten korpimetsien kolkkoa huminaa; salojen siimeksessä käy yhtenä kuhinana jumalien ja paholaisten tanssi, ja ihmissielu - karjalaisen kansan sielu - pyörii piirin keskellä".
Ilmari Kianto Sanomalehti Karjalaisessa 5.5.1927

"Tapaukset keskittyvät kuuluisan Ilja-munkin, Karjalan apostolin, perustaman Kuhasalon luostarin ympärille. Siellä kehittyy »luostarin kasvatin», karjalaisen heimopäällikön pojan, kullervoinen elämäntarina. Karjalaisen heimomme käännyttäminen kreikanuskoon ja sen sortuminen Novgorodin vallan jalkoihin on kuvattuna Rauanheimon mahtavassa heimoromaanissa Luostarin kasvatti. Kaunokirjallisuudessamme tähan saakka käsittelemätön aihe on käsitelty mitä suurimmalla hartaudella, hehkuvalla heimotunteella. Teos luo miellyttävän valaistuksen noihin hämäriin aikoihin, jolloin itä ja länsi kamppailivat keskenään Pielisen ja Pyhäselän tienoilla".
Sanomalehti Laatokka, 19.3.1927

Reino Rauanheimo (1901-1953) oli Nurmeksessa syntynyt kustannustoimittaja ja kirjailija. Rauanheimo kävi kahdeksan luokkaa oppikoulua, oli suojeluskunnan aluepäällikkönä 1923-1926 ja toimi sitten WSOY:n palveluksessa kustannustoimittajana vuodesta 1926. Luostarin kasvatti (WSOY 1927) oli hänen esikoisromaaninsa.

Lappi oli pitkästä kokemuksestaan tullut huomaamaan, että sellaiset kivet olivat väkeviä ja pyhiä ja antoivat tarvittaessa voimaa ja apua, kun vain osasi oikein pyytää.

Samuli Paulaharhu on yksi Suomen merkittävimmistä kansanperinteen kerääjistä. Hän tallensi maailman, jota ei enää ole. Paulaharjun yksi suurimmista elämäntöistä liittyy Lappiin. Hän kulki Lappia ristiin rastiin vuosikymmenten aikana ja tallensi varsinkin saamelaista suullista perinnettä. Paulaharju myös piirsi ja valokuvasi keruumatkoillaan ja loi siten upean kuvakokoelman.

Vuonna 1932 julkaistu Seitoja ja seidan palvontaa on upea osoitus Paulaharjun kunnioituksesta saamelaisia ja heidän pyhiä paikkojaan kohtaan.

Samuli Paulaharju (1875- 1944 Oulu) oli kansakoulunopettaja, kirjailija ja kansanperinteen kerääjä. Paulaharju oli myös merkittävä suomalainen valokuvaaja.

Paulaharju tapasi ihmisiä, haastatteli heitä ja kirjoitti muistiin tuhansia sivuja vanhojen kertomuksia entisistä tavoista, taioista ja tapahtumista yli neljänkymmenen vuoden aikana. Paulaharju otti myös keruumatkoillaan runsaasti valokuvia, ja hän piirsi taidokkaasti kohteita ja vanhoja esineitä. Matkat hän teki vuodesta toiseen pääosin jalan - satoja, jopa tuhat kilometriä kesässä.

Elämänsä aikana Paulaharju julkaisi kymmeniä teoksia ja satoja lehtijuttuja, ja hän oli Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1943. Sekä Paulaharjun kuvaileva että suoremmin kansatieteellinen tuotanto nauttii suurta arvostusta, ja hänen kirjoistaan ilmestyy uusia painoksia.

Paulaharju osui tallettamaan myöhemmin kirjaimellisesti kadonnutta maailmaa esimerkiksi teoksessaan Sompio. Sompion kylät jäivät sotien jälkeen tekoaltaiden alle. Sama koskee tietysti Petsamon kuvauksia. Kaunokirjallisin perustein Tunturien yöpuolta puolestaan on kulttikirjan maineessa, jonka se on saavuttanut sekoittamalla omaperäisesti tarinaperinteeseen yleismaailmallisen kauhukertomuksen aineksia.

Samuli Paulaharjun elämäntyön tunnettuuden parantamiseksi ja hänelle tärkeiden kansanperinteen keräämisen ja julkaisemisen sekä perinteisen käsityötaidon ja rakennustaidon edistämiseksi on perustettu Samuli Paulaharjun Säätiö.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Samuli_Paulaharju

Tällä maratonilla ei ole maaliviivaa. Juostaan, kunnes kaadutaan. Muuten tämä on kuin maraton konsanaan. Nousuineen ja laskuineen. Uupumuksineen ja tunteineen, ettei enää jaksa. Eikä jaksakaan.

Ja mitä järkeä tässä juoksemisessa edes onkaan? Minne tämä johtaa?

Ei minnekään! Luovuttaa. Ja juuri silloin, kun on jo tyystin luovuttanut, kun on kaatumaisillaan polun varteen, juoksijan valtaa voimanpuuska, kuin ilmestys. Mistä se tulee, sitä ei voi tietää. Enää ei tunne edes omia askeleitaan. Enää ei juostakaan kuin maan kamaralla vaan taivaalla. Tämä tunne - taivas - kestää hetken. Sitten vain jatkaa juoksemistaan. On päästy Loputtomuuteen. Maalilla ei ole enää merkitystä. Se tulee aikanaan. Jokaiselle omallaan. Aika merkitään kirjaan. Milloin ja minkälainen? Sen murehtimisen on jo ehtinyt unohtaa.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Kirjokansi on julkaissut aiemmin Tõnun teokset Paratiisi, Vilsandin kesä, Lopetuksen enkeli, Valheiden katalogi ~ Englantilainen puutarha sekä Pariisi.

Käännösvalikoima keskittyy Mati Untin varhaisempaan tuotantoon, 1970-luvun kolmeen pienoisromaaniin ja viiteen lyhyeen lapsuusajan muistumaan, teksteihin, jotka vuosikymmenten saatossa eivät ole menettäneet rahtuakaan modernista otteestaan, eksistentiaalisesta ilmaisuvoimastaan, intensiteetistään eikä aitoudestaan. Kirjan lopussa on kirjallisuudentutkija Kalev Keskülan laaja artikkeli Vooremaan eksistentialisti kaupunkilaiskirjailijana, katsaus Mati Untin lähes koko kirjalliseen tuotantoon.

Olen aina tottunut ajattelemaan ja puhumaan Mati Untista kuin nerosta, koska virolaisesta kirjallisuudesta löytyy todella vähän yhtä hyviä teoksia kuin Untin teokset ovat, ja jos jonkun on täytettävä kansalliskirjallisuudessa neron osa, niin miksipä ei hänen. Mutta toisaalta myös sen vuoksi, koska hän muistutti kaikin tavoin neroa. Minun mielestäni "nero" tarkoittaa aina jotain tunteellista, yllätyksellistä, luovalla tavalla epäadekvaattia, ja juuri sellaisena Mati Unt mielellään esiintyi - niin elämässä kuin kirjallisuudessa. [.] 1970-luvulla Mati Untista kehkeytyi elävä terävä-älyisyyden henki virolaiseen kirjallisuuteen. Hänellä oli erityinen kyky siepata ilmasta enteitä ja ideoita, hänen kaiken uuden puoleen kurotteleva sielunsa oli altis kaikkinaisille jännittäville vaikutteille. Merkitykseltään hänen rinnalleen voi asettaa vain suuren rationaalisuuden hengen, Jaan Krossin - mahtavia molemmat. (Kalev Kesküla, kirjassa Undi-jutud - Mälestusi Mati Undist, 2008.)

Mati Unt (1.1.1944-22.8.2005) oli virolainen kirjailija, esseisti ja teatteriohjaaja. Mati Untin teoksia on suomennettu useita, joista merkittävin on 1979 ilmestynyt Sügisball (suom. Syystanssi).

Kirjan on suomentanut Jouko Väisänen.

Sumerit, nuo muinaiset mesopotamialaiset, kirjoittivat jumalten ja ihmisten seikkailuja nuolenpääkirjoituksella savitauluihin. Tähän runoteokseen on koottu sumerien myyttisiä, jumalten teoista kertovia runoja ja kuninkaanhovin rakkauslaulujen nimellä tunnettuja eroottisia runoja, joissa kokijat ovat ihmisiä.

Ilo, halu ja huumori helmeilevät ihmisten kohtaamisissa.

"Yhtä suloiset kuin hänen sanansa
ovat hänen salaiset paikkansa
ja yhtä suloiset kuin
hänen salaiset paikkansa
ovat hänen sanansa."

Näin puhuu kuningas hovin rakkauslauluissa.

Eräässä toisessa laulussa tavernan juomanlaskijatar viestii ihailijalleen:

"Laitat oikean kätesi jalkojeni väliin,
vasen pitelee päätäni,
ja kun olet painanut suusi omaani vasten
kun pitelet huultani hampaissasi
silloin sinun tulee antaa minulle valasi."

Arkeologien ja sumeriologien ansiosta sumerien kiehtova sanataide on myös nykyihmisten ulottuvilla. Kokoelman runot on valikoitu ja suomennettu Thorkild Jacobsenin englanninkielisistä käännöksistä.

Joensuulainen Minna Ronkainen on alun perin tempautunut maailmalle yläsavolaisesta pikkukylästä, jossa oli enemmän lypsykarjaa kuin asukkaita, mutta luovuutta ruokkiva aito meininki. Pohjois-Karjalaan hän on päässyt maamme pääkaupungissa sekä Englannissa vietettyjen opinto- ja uravuosien jälkeen.

Ronkainen tunnustautuu ylpeästi ikuiseksi maalaiseksi. Kirjailijan mielestä suomalaisen ratsuväen (jos sellainen vielä olisi tai tulisi) paikka olisi ehdottomasti Lappeenrannassa.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn: Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen (2021) sekä kääntänyt maailman ensimmäisen kirjan - Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar. Runoja jumalatar Inannalle (2021).

Kukaan ei voi nimittää kaupunkia omakseen, eivät edes ne kymmenennen polven pariisilaiset, jotka kenties elävät noiden Saint-Louis´n saaren vanhojen talojen korkeiden ikkunoiden takana. Kaupunki tekee kaikista yhtä lailla vieraita ja yhtä lailla omia. Alkuasukas? Mutta kaukaiselta maalta saapuu kulkija, katsoo noita taloja, katuja, puita ja ihmisiä tietämättömin lapsensilmin, ja kaikki tuo on hänen. Sen hetken kaikki tämä on hänen ja Saint-Louis´n saaren alkuperäisasukas voi happamin naamoin vetäistä korkeat ikkunanpuolikkaansa kiinni: turistit! Turistit ja heidän älytön hälinänsä, päämäärätön kiertelynsä edestakaisin, mutta sekin kuuluu Kaupunkiin ja katoaa Kaupungin kyltymättömään nieluun, niin kuin kaikki. Aamuun mennessä katu on jälleen autio, aurinko nousee ja valaisee kuin ensimmäistä päivää.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Kirjokansi on julkaissut aiemmin Tõnun teokset Paratiisi, Vilsandin kesä, Lopetuksen enkeli sekä Valheiden katalogi ~ Englantilainen puutarha.

"Ken on hän, uusi nainen? Onko hän yleensä ollenkaan olemassa? Eikö hän ole nykyaikaisten kaunokirjailijain luovan mielikuvituksen tuote, kirjailijain, jotka vain etsiskelevät huomiota herättäviä uutuuksia? Katselkaa ympärillenne, katsokaa tarkasti, miettikää, ja te tulette vakuutetuiksi: uusi nainen on olemassa."

Aleksandra Kollontain feministisen kirjallisuuden klassikko on yhä vain ajankohtaisempi. Suomennos julkaistaan nyt uudestaan toimitettuna ja lähdeviitteiden osalta täydennettynä versiona.

Aleksandra Kollontai (1872-1952 Moskova) oli venäläinen marxilainen kirjailija, feministi ja diplomaatti. Hänestä tuli maailman ensimmäinen naispuolinen diplomaattiedustaja vuonna 1923, kun hänet nimitettiin Neuvostoliiton edustajaksi Osloon. Kollontai oli Neuvostoliiton täysivaltainen edustaja (vuodesta 1943 suurlähettiläs) Tukholmassa vuosina 1930-1945, missä asemassa hän toimi välittäjänä Suomen ja Neuvostoliiton rauhantunnusteluissa vuosina 1940 ja 1944.

Jokaisella on jonkinlainen tavoite. Kuka haluaa tulla rikkaaksi, kuka kuolla, kuka löytää rakkauden, kuka jonkinlaista työtä, kuka elää päivästä päivään, kyllä jokainen päivä itsestään huolehtii. Kenties huomenna tulee katastrofi. Kenties jonkun onnistuu lopulta romahduttaa internet. Kenties tulevat rankat sateet tai ankara kuivuus, kovat pakkaset tai polttavat helteet, vedenpaisumus tai pula vedestä. Mutta miten me näihin voimme vaikuttaa? Matkustajan on päästävä tänään lentokoneeseen, lentokapteenin omalle paikalleen, lentoemännät ja stuertit ovat jo puuhissaan, kaksisataa, kolmesataa ihmistä on valmiina nousemaan taivaalle, tuntematta mitään erityistä, ajatellen jotakin aivan muuta, DHL:n lähetin on löydettävä oikea osoite ja vietävä paketti perille, postikonttorissamme työskentelevän intialaisen miehen on odotettava lounastaukoa vielä kaksi tuntia. Puolalaisen Konradin on purettava ja rakennettava, kunnes koittaa ilta. Kuningattaren on hallittava, kunnes koittaa kuolema. Maailman on kestettävä niin kauan, kunnes Jumala siihen kyllästyy. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Onko jollakin?

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Kuikka-Koponen on Suomen legendaarisin silmänkääntäjä. Hän meni hevosen sisään, onki ahvenia lattiasta, irrotti päänsä käräjillä ja muutti allakanlehdet seteleiksi. Kuikasta on tarinoitu ja kirjoitettu 1800-luvulta alkaen. Niin Putkinotkon Juutas ja Saara kuin Simpauttajakin tietävät Kuikan. Hahmo on taipunut myös animaatioelokuvaksi, näytelmiksi ja laturetkeksi.

Kuikan esikuvasta Aapeli Koposesta (1833-1890) on aiemmin kerrottu vain muistitietoa ja kirkonkirjojen merkinnät. Esko Hartikaisen tutkimus esittää Aapeli Koposen elämäkerran laajan asiakirja-aineiston pohjalta ja asettaa Kuikka-legendan ja Aapeli Koposen elämän ristivalotukseen. Koposen lukuisista käräjäjutuista löytyy monen Kuikka-tarinankin juuri.

Aapeli Koponen oli 1800-luvun poikkeusyksilö, joka haastoi ja vastusti aikansa normeja ja käytäntöjä. Hänen elämäänsä vasten asetetut Kuikka-tarinat todistavat myös kertojistaan ja heidän tavoitteistaan.

Hartikaisen teos on oivaltava kommentti suosittuun puheenparteen "tarinasta". Kirja kohdistaakin huomion tarinoiden rakentumiseen sekä tarinoiden ja menneisyyden kovin häilyväiseen rajapintaan.

Kuka käänsikään silmät - keneltä ja kuinka?

Puolen vuosisataa maa- ja kerrostalossa kasvanut kirjoittaja on elinaikansa altistunut Kuikka-tarinoille. Hän kävi koulunsa Juankoskella ja Joensuussa ja on tutkinut etenkin Suomen 1800-luvun yhteiskuntahistoriaa. Esko Juhanin osaa selittää aavistuksen se, että hän luki muiden alakoululaisten kanssa vuosittain Seitsemän veljestä.

Elimo? Hökkä? Itkiinpohja? Jäsys? Kivikoppoli? Kusuri? Lapalie? Munatsu? Olhava? Pehmero? Rapa-Ryysä? Soilukka? Sorveus? Tölppä? Uupune? Yöttäjä? Emeliensyrjä? Mitä ihmettä?

Pohjoiskarjalainen paikannimistö on valtavan upea kulttuuriperintö. Maakunnan kylien, niemien, notkojen ja saarelmien nimistö vilisee historiasta kumpuavia ja alati uusia sisältöjä hakevia merkityksiä.

Maamme johtavat sananiekat ovatkin rikastuttaneet ilmaisuaan ja Suomen kieltä ottamalla käyttöön pohjoiskarjalaisten paikkojen nimistöä. Teoksessa esitettävien paikannimien yhteyteen on etsimällä löydetty ainoiden oikeiden alkuperäisten selitysten lisäksi myös viralliset lähteet: ne kirjailijat ja muut syvälliset ajattelijat sekä yksityiskohtaiset kirjalliset lähteet, joissa kyseistä paikannimeä on oivaltavasti osattu käyttää.

Tämä lähestulkoon 365 pohjoiskarjalaisen paikannimen merkityksiä käsittelevä teos tulee avaamaan hämmentäviä näköaloja pohjoiskarjalaiseen itseymmärrykseen sekä maakunnallisen identiteetin vahvistamiseen.

SULO LAAMANEN (s. 1941) on Ilomantsin Emeliensyrjässä asuva, eläkkeellä oleva metsäkoneenkuljettaja ja hyvin harras paikallishistorioitsija.

Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi (ransk. Le Petit Prince) on yksi mualiman suosituimmista kirjoista. Pikku Prinssi on kaikkien aikojen käännetyin ei-uskonnollinen kirjallinen teos, se on kiännetty yli 300 kielelle - nyt jopa savoksi. Savonkielinen (ja -mielinen) kiännös kunnioittaa alkuperäistä tarinaa, vaikkakin tuo tahtoen ja tahtomattaan kerrontaan uusia ulottuvuuksia.

Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen on suurenmoinen, elämänviisas, monenikäisiä hetkauttava kirja, joka ei ylisanoja tai muita selityksiä kaipaa. Kirja laittaa lukijana pohtimaan onnen olemusta, elämäntarkoitusta, aikuistumista mielikuvituksen voimaa.

Kirjan sivuilla seikkailee myös alkuperäinen kuvitus baobabeineen, elefantteineen, käärmeineen, aavikkokettuineen, kirjailijoineen, ruusuineen.

Niin - kuten kirjassa kulttuurikielellä todetaan: "Aenuvastaan syvämmellään näkköö hyvin".

Antoine Marie Roger de Saint-Exupéry (1900-1944) oli ranskalainen kirjailija ja lentäjä. Hän julkaisi Pikku Prinssin vuonna 1943 ja kirjan ensimmäinen suomennos julkaistiin 1951. Häneltä on suomennettu myös teokset Yölento, Siipien sankarit, Lento Arrasiin ja Postilento etelään. Lisätietoa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Antoine_de_Saint-Exup%C3%A9ry

Minna Ronkainen on kotosin Vieremältä Ylä-Savosta, tarkemmin Valakeeskylältä noen Iisalamen kaapunnin ja Vieremän kirkonkylän puelvälistä. Murretta Minna on parraan taetonsa mukkaan koettana ylläpittee siitä huolimata, että on kulukeutuna asumaan välillä myös ulukomaelle, piäkaapuntiin ja sittemmin Pohjos-Karjalaan.

Oekeet immeiset: https://fi.wikipedia.org/wiki/Savolaiset
Savonkielen seura: http://savonkielenseura.fi/etusivu/
Anteekspyyntöä vuotellessa: https://www.youtube.com/watch?v=7i-5_tb0fZc

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Uno Harva (1882-1949) julkaisi teoksensa Lappalaisten uskonto Suomen suvun uskonnot -sarjassa vuonna 1915. Kirja perustuu hänen vuonna 1910 hyväksyttyyn pro gradu-tutkielmaansa Lapin uskonnonhistoria, jonka hän täydensi, laajensi ja muokkasi uudeksi kirjaksi.

Lappalaisten uskonto oli pitkään ainoa suomenkielinen teos saamelaisten esikristillisestä uskonnosta sekä maailmankuvasta. Harvan kirjan merkityksestä lappologialle kertoo se, että kirjasta tehtiin vielä vuonna 1987 Uppsalassa ruotsinkielinen laitos.

Lappalaisten uskonto käsittelee moni-ilmeisesti saamelaisten uskonnollista elämää. Kirja johdattaa lukijansa vainajien ja seitojen palvontaan, saivohenkiin, karhunpalvontaan, luonnonjumaliin, synnytyksenjumalattariin sekä kodin-, metsän- ja vedenhaltioihin. Loppuluku keskittyy noitien merkitykseen saamelaisten uskonnollisessa elämässä.

Uno Nils Oskar Harva (vuoteen 1927 Holmberg, 1882-1949 Turku) oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä. Uno Harva painotti työssään uskontotieteen tieteellisen tutkimuksen luonnetta ja työskenteli lujasti osoittaakseen perustamansa tutkimusalan kriittisen näkökulman, joka oli suomalaisittain jokseenkin uusi tapa suhtautua uskontoihin. Hän suhtautui uskontoihin etupäässä perinnetutkimuksen kannalta ja oli erityisen kiinnostunut myyttien näkyvyydestä yhteisön käytännön elämässä kuten laissa, tapakulttuurissa ja seremonioissa.

Harva keräsi elämänsä aikana paljon aineistoa erityisesti suomensukuisten kansojen tavoista ja uskomusperinteestä, mutta ei kehittänyt aineistonsa pohjalta mitään tiettyä teoriaa. Tutkimustyössään hän keskittyi myytin merkityksen ja funktion tutkimiseen. Hän tutki erityisesti uskonnon syntyä ja alkuperää, myytin vaikutusta käytännön elämään, suomensukuisten kansojen maailmanselitysmalleja ja samanismia.

Harvalla on laaja merkitys suomalaisen ja suomensukuisten kansojen kulttuurin perinteen dokumentoijana. Hänen työnsä kattaa laajan maantieteellisen alueen ja sisältää tietoa muun muassa haltiauskosta, Sammosta, perhetavoista, ajanlaskusta ja shamanismista.

Eräs Harvan tunnetuimpia yksittäisiä teorioita on E. N. Setälän kanssa kehitetty teoria Sammosta maailmanpylväänä tai maailmanpuuna. Harva julkaisi aiheesta useita artikkeleita ja kaksi teosta.

Uno Harvan tutkimustyön mielenkiinto kohdistui aiemmista tutkijoista (Heikki Paasonen, K. F. Karjalainen, Kai Donner, M. A. Castren) poiketen yksinomaan tapakulttuurin ja uskomusjärjestelmien tutkimiseen. Aiemmat tutkijat olivat olleet kielitieteellisesti painottuneita. Harvan tutkimusmatkat kohdistuivat enimmäkseen suomensukuisten kansojen asuma-alueille Siperiaan ja Etelä-Venäjälle.

Ihmisen käsitys jumaluudesta ja jumalista perustuu luontoyhteyteen. Luonnonkansat elivät luonnossa olevien voimien alaisuudessa, niistä riippuvaisina, niiden armoilla. Siksi oli luonnollista, että luonnonvoimia (kuten esimerkiksi ukkosta) kunnioitettiin, palvottiin. Syntyi käsitys ihmistä suuremmista voimista, joita tyynnyteltiin ja joilta pyydettiin elämän edellytyksiä uhraamalla tai shamaanien välityksellä.

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Uno Harva (1882-1949) julkaisi klassikkoteoksensa jumaluuden alkuperästä vuonna 1916. Kirjassaan hän antaa lukijalle hienon, suomalais-ugrilaisiin esimerkkeihin perustuvan kuvan ihmisen kulttuureista, joissa kaikkea elämää kunnioitettiin. Eläimillä, kasveilla, taivaankappaleilla, tuulella, ukkosella, pakkasella, pilvillä, revontulilla, tulella, vedellä ja ennen kaikkea maalla on sielu. Uno Harva johdattaa meidät todellisten perusasioiden äärelle. Jumalauskon alkuperä suokin lukijalleen tilaisuuksia kokea elintärkeitä oivalluksia ja hetkauksen paikkoja ihmisenä olemisen perusteista.

Ihmiskunnan suurin tragedia 2000-luvun alussa on luontoyhteyden katkeaminen, josta johtuen ihmislaji suhtautuu ylimielisesti luontoon - sen voimiin, arvoon ja perustavanlaatuiseen merkitykseen kaiken elämän ylläpitäjänä. On korkea aika palata perusasioiden äärelle...

Uno Nils Oskar Harva (vuoteen 1927 Holmberg, 1882-1949 Turku) oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä, Uno Harva painotti työssään uskontotieteen tieteellisen tutkimuksen luonnetta ja työskenteli lujasti osoittaakseen perustamansa tutkimusalan kriittisen näkökulman, joka oli suomalaisittain jokseenkin uusi tapa suhtautua uskontoihin. Hän suhtautui uskontoihin etupäässä perinnetutkimuksen kannalta ja oli erityisen kiinnostunut myyttien näkyvyydestä yhteisön käytännön elämässä kuten laissa, tapakulttuurissa ja seremonioissa.

Harva keräsi elämänsä aikana paljon aineistoa erityisesti suomensukuisten kansojen tavoista ja uskomusperinteestä, mutta ei kehittänyt aineistonsa pohjalta mitään tiettyä teoriaa. Tutkimustyössään hän keskittyi myytin merkityksen ja funktion tutkimiseen. Hän tutki erityisesti uskonnon syntyä ja alkuperää, myytin vaikutusta käytännön elämään, suomensukuisten kansojen maailmanselitysmalleja ja samanismia.

Harvalla on laaja merkitys suomalaisen ja suomensukuisten kansojen kulttuurin perinteen dokumentoijana. Hänen työnsä kattaa laajan maantieteellisen alueen ja sisältää tietoa muun muassa haltiauskosta, Sammosta, perhetavoista, ajanlaskusta ja shamanismista.

Eräs Harvan tunnetuimpia yksittäisiä teorioita on E. N. Setälän kanssa kehitetty teoria Sammosta maailmanpylväänä tai maailmanpuuna. Harva julkaisi aiheesta useita artikkeleita ja kaksi teosta.

Uno Harvan tutkimustyön mielenkiinto kohdistui aiemmista tutkijoista (Heikki Paasonen, K. F. Karjalainen, Kai Donner, M. A. Castren) poiketen yksinomaan tapakulttuurin ja uskomusjärjestelmien tutkimiseen. Aiemmat tutkijat olivat olleet kielitieteellisesti painottuneita. Harvan tutkimusmatkat kohdistuivat enimmäkseen suomensukuisten kansojen asuma-alueille Siperiaan ja Etelä-Venäjälle.

Vilsandilla, toinen aamu, heinäkuun 15. päivä. Mahtava aurinko, aivan kuin se olisi paistanut kaikki nämä vuodet, siitä saakka kun olin täällä kolmekymmentäviisi kesää sitten. Ainostaan kukkia on enemmän. Tuohon aikaan kesät olivat sateettomia ja kuumia, kaikki korventui, vain maksaruoho hehkui keltaisena, perussävy oli punaruskea.

Tämä kesä on sellainen arktinen, färsaarelainen. Varjossa on yhä viileää, aivan kuin jossain olisi kylmää huokuva jäämöhkäle. Mutta kukille se tekee hyvää, niille tämä arktinen viileys sopii. Huomaan tulleeni tänne sydänkesän kauneimman kukoistuksen aikaan. Juuri ennen suuren juhlan alkua. Nyt ne vasta avautuvat. Kellokukat, suuret ja pienet, suurina laikkuina, molemmat maksaruohot, keltaiset ja ne toiset, punalehtiset, valkokukkaiset, kangasajuruohot ensimmäisessä loistossaan, rikinkeltainen keltamatara, valkea ahomatara, päivänkakkarat, siniset neidonkielet, tummansiniset tähkätädykkeet, sanalla sanoen kaikki ja kaikki ja kaikki.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Vilsandi on saari Saarenmaan länsirannan tuntumassa Viron länsiosassa. Vilsandi on Viron läntisin asuttu saari. Hallinnollisesti se kuuluu Saarenmaan kuntaan. Saari on osa Vilsandin kansallispuistoa. Asukkaita saarella on 20. Saareen pääsee Kihelkonnan Papinsaaren satamasta veneellä tai veden ollessa matalalla kuorma-autolla. Lisätietoja: https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilsandi.

Suomentanut Jouko Väisänen

Syyskuun loppupuoli, takana veronsa vaatinut työntäyteinen kesä. Edessä neljän viikon vapaaehtoinen yksinäisyys pienellä, lähes autiolla saarella. Mukana muonavaroja kuukaudeksi ja laatikollinen kirjoja - lohdutukseksi ja ajanvietteeksi. Tõnu Õnnepalun päiväkirjanomaisesti ja usein tajunnanvirtana etenevä Lopetuksen enkeli (alaotsikoltaan Muistiinmerkintöjä syyssaarelta) käsittelee suuria teemoja: mennyttä aikaa, tätä päivää ja tulevaisuutta, ihmisen osaa, ihmisen ääntä tässä olevaisuudessa, yksinäisyyttä, masennusta, uskonnon olemusta, rakkautta, kuolemaa... Mutta varsinkin taidetta ja sen merkitystä, erityisesti teatteria ja kirjallisuutta. Taustanaan Leo Tolstoin kiukkuinen vuodatus Mitä on taide?, Czeslaw Miloszin ja Saigyo Hoshin runomaailma ja Robert Wilsonin uuden suunnan etsintä teatteritaiteessa.

Ja kaiken sitoo yhteen alati muuttuva ja erityisen kauniisti kuvattu Vilsandin luonto, Jumalan teatteri, joka tarjoaa näytöksen, vaikka katsojia olisi vain yksi ainoa. Ja jos katsojaa ei ole, ei ole myöskään näytöstä.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Hänen edellinen suomennettu romaaninsa Paratiisi (Kirjokansi 2017) on ollut suuri arvostelumenestys.

Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia.

Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Toim. Aapo Lehtinen, Pia Paananen, Aimo Salonen, Kari Souto, Jussi Virratvuori

Miksi Eino Maironiemi on kirjan arvoinen? Enin/Einon/Mairon tunteneille asia on itsestään selvä, mutta on mies esittelemisen arvoinen heillekin, jotka eivät ole Maironiemestä koskaan kuulleetkaan.

Anna Tenhu, Einonkin arvostama nuoremman polven sanataituri, kiteytti asian tästä kirjasta löytyvässä muistokirjoituksessaan, joka alun perin julkaistiin Karjalaisen nettiversiossa 21.3.2019: Kaikki Mairon yhtään ja vähänkään tunteneet ihmiset allekirjoittavat väittämän, että tämä karjalaisesta, kuuluisasta Kettusen suuresta runonlaulajasuvusta äitinsä puolelta polveutunut änkyrä oli poikkeuksellinen sanankäyttäjä ja kielen tajuaja, jollaista emme ikäväksemme tule enää koskaan näkemään. Mairon kaltaisia persoonia ja poikkeuksellisen älykkäitä mutta sosiaalisesti haastavia persoonia nykyihmisten keskuudessa suorastaan pelätään ja joukkioista eristetään.

Kun puhumme Eino Maironiemestä, puhumme kielen käyttäjästä, emme sen palvelijasta. Henkilöstä, jonka voima perustuu kulttuuriin ennen meitä, meidän ympärillämme ja meidän jälkeemme.

Minua ei vieläkään ole on tarina Pielisjoen suussa sijaitsevasta korkeakoulukaupungista ja sen kulttuurista. Siitä miten itäiseen Suomeen, melkein ei mihinkään, voi syntyä yhteisö, joka vastoin kaikkea todennäköisyyttä onnistuu synnyttämään oman voltairensa.

Kirja sisältää Einon Maironiemen Karjalan Heili -kaupunkilehteen vuosina 2016-2019 kirjoittamat pakinat sekä Einon vuosina 1980-1995 Joensuun ylioppilaslehdessä julkaistuja juttuja. Kansien väliin on saatettu myös Eino Maironiemen muita kirjoituksia, puheita ja julkaisemattomia käsikirjoituksia. Puheenvuoro annetaan myös heille, jotka halusivat kirjallisesti muistella Eniä, Einoa ja Mairoa.

Viimeinen sana annetaan - tiedätte kyllä kenelle.

KIRJAILIJASTA: Eino Maironiemi (9.5.1957-17.3.2019) oli poliitikko, yliopistomies, toimittaja, seuramies, änkyrä, välillä yllättäväkin herrasmies.

Tuntematon sotelas -soteromaanissa seurataan julkishallinnollisen sairaanhoitoyksikön siirtymistä kohti yhtiöittämistä sekä kohti globaaleja terveysbusinessmarkkinoita. Kirjan perimmäinen kysymys kuuluukin: "Suomalainen sairaanhoitaja huolehtii tunnissa kymmenestä potilaasta - mutta mitä tapahtuu kun tulee se yhdestoista?"

Tuntematon sotelas -romaanissa soten eturintaman melskeessä seikkailevat mm. Akan Rontti, ylihoitaja Vilja Koskelo, Sari Luoto, Rahinainen, Nuorteva ja Riitta Oja. Nämä sankarilliset naissotelaat antavat lähestulkoon kaikkensa taistelussaan potilaiden hyvinvoinnin puolesta.

Kirja on luonteeltaan kaikkea muuta kuin epäpoliittisesti korrekti.

Teoksen on kirjoittanut salanimellä Vieno Linna esiintyvä kirjoittajakollektiivi, joka muodostuu neljästä helsinkiläisestä korkean tason sosiaali- ja terveysalan ammattilaisesta. He toteavat kirjastaan näin: - Halusimme kirjoittaa ajantasaisen sekä ennen kaikkea realistisen surkuhupaisan kuvauksen terveydenhuollon arkipäivän sotekokemuksista. Vaikka teoksen aihe on sananmukaisesti hengenvakava, ja vaikka kirja sisältää runsaasti myös sote-faktaa, on käsittelytapamme makaaberilla tavalla humoristinen. - aivan kuten meneillään oleva sote-prosessikin on. Kirjan luontevaksi viitekehykseksi valitsimme Väinö Linnan "Soteromaanin" ja "Tuntematon sotelas" on myös pastissimainen kunnianosoitus Linnan hienolle teokselle.

Aika siskokultia!